Melancholia

Kävin vihdoin katsomassa Lars Von Trierin uusimman elokuvan, Melancholian. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, näytös kun oli viimeinen. Kaverini bongasi onnekseni tämän, kun itse luulin elokuvan jo poistuneen Turun valikoimista.



Näin Matti myöhäisenä leffastahan on jo puhuttu muualla paljon, joten jätän juonen kuvailun taas muille (suosittelen kovasti esim. tätä tekstiketjua). Von Trier fanina osasin odottaa tiukkaa, kuin iholle pyrkivää käsivarallista kamerakuvaa, maalailevia maisemia ja uskomattomia roolisuorituksia enkä joutunut pettymään. Alun pauhaava musiikki, maalaukselliset hitaat kuvat ja kahden planeetan julma kohtaaminen nosti jo jokaisen ihokarvani pystyyn; melkein unohdin hengittää. Näytöksessä oli lisäkseni muutama muu; lopputekstien alkaessa kukaan ei pukahtanutkaan, saatika liikahtanut paikaltaan. Elokuvan tunnelma jäi vahvasti ylleni kuin musta raskas viltti.




Vieläkin, näin päivien jälkeen huomaan ajattelevani Melancholiaa paljon. Siskoni kertoi itkeneensä porakaivon verran kyyneliä katsoessaan pätkää, itse en vuodattanut epätavalliseen tapaan ainoattakaan. Tunsin kyllä paljon. Vahvin kaikista tunnetiloista oli ymmärrys -vahva magneettinen yhteys elokuvan molempiin päähahmoihin, sisaruksiin jotka heijastelevat melankolian eri tasoja maailmanlopun hiljalleen, mutta vaativasti lähestyessä. Kirstin Dunstin näyttelemä Justin yritti sopia muiden häneltä odottamaan rooliin, mutta masennuksensa ottaessa valtaa ei pystynyt pitämään naamiota yllään. Vanhempi sisarista, ihanan Charlotte Gainsbourgin esittämä Claire taas elää perhekeskeistä elämää, hoivaa haavoittuvaista, rikkinäistä siskoaan, mutta on tukalan paineen alla se, joka lopulta särkyy.



Mahtavaa scifidraamaa, jonka tarina toimii rajatussa, korotetun todellisuuden kerronnassa. Suosittelen jättämään epäilykset taka-alalle ja katsomaan elokuvan, vaikka ei kokisi ohjaajan pätkiä omakseen, ei pidä hitaista kuvista tai taide-elokuvista. Uskon, että helppojenkin elokuvien ystävät löytävät tästä paljon, kun uskaltavat vain jäädä istumaan ruudun eteen. Suosittelen hyviä kajareita, sillä äänimaailma on yksi mielyttävämmistä asioista koko teoksessa. Leffateatterissa tunnelma oli sangen sähköinen.



Helpottavaa, että joku pystyy kuvaamaan syvää masennusta näin kauniisti.
Itse sellaista sairastaessa.



I finally saw Lars von Triers Melancholia and I loved it, very much. Fresh, different kinda scifi flick.

-Oola.

Tällä viikolla...

... Olen harrastanut kevätsiivoilua. Jos ikkunat saisi vielä viikonlopun aikana...
... Kerännyt valtavasti tavaraa kasaan seuraavaa kirppiskäyntiä varten.
... Käynyt ihanan ystäväni Jossun kanssa kirpputoreilla (Turun Idea Kirppis, Ekotori, Eurokirppis) ja tein jotahin löytöjä:


Nahkakengät, vierasmuki Lorelle, kirjoja 50senttiä/kpl ja 3x toimivat kamerat. Kuvasta uupuu pieni lasipullo ja kehys, jotka olin jo innostuksissani laittanut käyttöön.

... Kävin rakkaan ystäväni kanssa pitkän ajelun Ruissaloon, jossa tajusimme taas jälleen, että meillä on kumma vimma pyrkiä Ruissalon niemennokkaan aina keväisin, kun lumet ovat sulamassa ja olemme tietenkin liikkeellä väärillä jalkineilla! Jalathan siinä kastuu, lumi ei kanna ja kikatellen mennään rämpien pitkät matkat. Meren äärelle päästäessä kaikki oli kuitenkin taas sen arvoista! Viereisessä puussa lauloivat Mustarastas ja Satakieli, taivaalla meni lauma Joutsenia huudellen. Katselimme jäälauttoja ja ruotsinlaivaa, joka lipui ohi. Hämärän laskeutuessa palasimme autolle. Nyt hän on Saksassa. Kaukana. Nyt jo iso ikävä.
... Olen pukeutunut vallan keltaiseen. Koko ajan.


Aamutuiman väsykasvojen tilalla Samppa.

... Korkkasin Suomalaisen Elokuvan festivaalin Dynamossa katsomalla kavereiden kanssa Star Wreckin ja nauttimalla loppuillan scifitunnelmaisesta musiikista. Paras ylläri oli, kun yhtäkkiä baarissa soi Doctor Who:n teema. Taisin olla ainoa, joka asiasta innostui!

... Viikonlopun aikana ajattelin käydä festivaaleilla katsomassa myös muita elokuvia, kuten lauantaina esitettävän Kaasua, Komisario Palmu. Pätkä kun on suuria suosikkejani! Onhan elokuvassa nuori, suloinen Elina Salo ja hurmaava Pentti Siimes!



Minua kiinnostaa myös dokumentti Taistelu Turusta, joka saa ensi-iltansa festivaaleilla. Niin sanottua Turun tautia kuvaava dokumentti pistää 1960-70-lukujen betonihirviöt vastakkain samalla paikalla aikaisemmin seisseiden ylväiden rakennusten kanssa. Aihepiiri on todella lähellä sydäntäni, joten dokkari kiinnostaa valtavasti!
Mmmmm, lepoa ja elokuvia, miten ihanalta tuleva viikonloppu kuullostaakaan!

-Oola.

Tuli katsottua: Love and other Drugs.

Sunnuntaina ei oikein voi katsoa mitään muuta, kuin hyviä dokumentteja, dokudraamoja, brittikomedioita, rehellisen aivotonta toimintaa tahi romanttisia komedioita. Helposti pureskeltavaa, kera helposti pureskeltavan ruuan! Viimeinen genre on kyllä viimeaikoina niin nähty -etenkin jenkkileffat ovat olleet tylsän samanlaisia ja ennalta-arvattavia. Love and Other Drugs elokuvan traileri antoi ymmärtää, että kyseessä on hieman erilainen, vaikkakin samanlainen (järkevä selitys, eikö?) draamakomedia. Rakkaustarina nyt on rakkaustarina, vaikka voissa paistaisi? Erilaisen siitä teki jo kättelyssä se, että 2000-luvulla kuvattiin elokuvaa 90-luvulta. Naureskelinkin, että onpas outoa nähdä ysärileffa, joka tehty viime vuonna! Kasarihan on se eksoottinen aihealue.


Ray Ban Original Wayfarer - Haluan nii-in sellaiset...

Lainaanpa tähän elokuvablogi-suosikkini Geek is the New Black kuvausta leffasta (laiska maanantai, sori!):
Jamie Randall (Jake Gyllenhaal) työskentelee lääke-edustajien kovassa maailmassa. Joka paikassa pitää puhua paskaa, lirkutella vastaanotto-henkilöstölle ja yrittää tuputtaa lääkkeitä lääkärien jo ennestään näytteitä pursuileviin kaappeihin. Jamien etuna on komea ulkomuoto ja taito kaataa nainen kuin nainen petiin.



Jamie törmää Tri Knightin (Hank Azaria) vastaanotolla Maggieen (Anne Hathaway) joka ei niin vain ihastukaan Jamien charmiin. Pariskunnan välille kehittyy erikoinen fuck buddy -suhde ja itsenäinen Maggie sulattaa Jamien sydämen. Maggie sairastaa Parkinsonin tautia joka tekee naisesta oman tiensä kulkijan ja sen ymmärtää hyvin, kukapa haluaisi olla kiviriippa lähimmäisilleen joten on helpompaa olla hankkimatta tärkeää ihmissuhdetta.

Pidin siitä, miten Jamien hahmo kehittyi elokuvan aikana ja kuinka hänen persoonansa mielenkiintoisesti avautui hetki hetkeltä Maggien sanoessa ääneen asioita, joita herra ehkä ei ollut itse ennen tajunnut. Samalla taas oli mielenkiintoista huomata Maggiessa paljon samaa, kuin useassa tutussani; vaikeus uskaltaa päästää lähelle toista, kokiessaan itsensä vahvempana yksin, kuin toisen riippana. Parkissonin tautia oli käsitelty kauniisti muun juonen ohessa muistuttaen, että tauti ei lopulta määritä sitä mitä olet. Itsellänikin on lähipiirissä nuoria, joilla on diagnosoitu hermostollisia/geneettisiä sairauksia. Maggien oirehtelu ja kommentit olivat kovin tuttuja...
Tietenkin, kuten draamakomediat, elokuva päättyi onnellisesti, kuten odottettavissa olikin. Harmikseni komediallinen ote päättyi lähes kokonaan puolessa välissä elokuvaa sen muuttuessa melkein kokonaan vakavaksi pureskeluksi päättyen herkkään lopetukseen. Myönnän, kaivoin nenäliinan esiin ja sitä tarvittiin! Kuitenkin elokuvan juoni kantoi, dialogi oli sopivan naljailevaa makuuni, sillä hahmoissa oli kivasti persoonaa. Sivuhahmot olivat uskottavia ja etenkin Jamien pikkuveljen Josh Josh Gad tuoma lämmin tohelointi oli ihan somaketta. Mukava sunnuntaileffa.


Ja olihan tätä herraa sangen mukava katsella... Oh my!

Jamie Randall: You have beautiful eyes.
Maggie Murdock: That's it? That's the best you got?
Jamie Randall: I'm serious. They're beautiful.
Maggie Murdock: Let's go.
Jamie Randall: Excuse me?
Maggie Murdock: You want to close right? You want to get laid?
Jamie Randall: Now?
Maggie Murdock: Oh right, right, right. I'm supposed to act like I don't know if it's right. So then you tell me that there is no right or wrong. It's just the moment. And then I tell you that I can't while actually signalling to you that I can, which you don't need because you're not really listening. Because this isn't about connection for you. This isn't even about sex for you. This is about finding an hour or two of relief from the pain of being you. And that's fine with me, see, because all I want is the exact same thing.

...Touché.

-Oola.

Scott Pilgrim vs. The World

I loooooooooooooooooooooooooooove this film!!!










Ja elokuvan sankarittaren hiukset, voi kiesus! Jos leikkaisin mallini ns. modernimmaksi ja lyhyeksi, tuo olisi se. Haaveillut joskus hiuksista, jotka ovat magendan ja lilan sekaiset. Pitäisi varmaan ostaa peruukki.


Jos joku ei tiedä mistä on kyse...

-Oola.

Viikonloppuni.

Olen katsonut viimepäivinä paljon elokuva. Todella paljon! Iltapäivä elokuvanäytöksetkin ovat tulleet tutuiksi -huokeaa, teatterista poistuessaan on olo, että on vielä koko päivä aikaa vaikka mihin ja väkimäärä salissa on yleensä kovin pieni, joten hyvät paikat saa helposti!

Teatterissa kävin katsomassa Rare Exports: A Christmas Tale. ja 127 hours.
Rare Export lyhytfilmit tulivat tutuiksi internetin kautta jo 2000-luvun alkuvuosina ja voin sanoa olevani fani, joten innoistuin kovasti kuullessani, että idea on lähtenyt rullaamaan pidemmäksikin elokuvaksi. Ja itse pidin kyllä pätkästä. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä taideteos, mutta juuri sitä mitä osasinkin odottaa: viihdyttävä erilainen joulutarina mustalla huumorilla, hauskoilla oivalluksilla ja jylhän komeilla miespääosan esittäjillä. Jorma Tommila on saanut sydämeni sykkimään extrakierroksia jo Ukkonen lyhytelokuvasta. Mikä ääni miehellä!
127 hours oli pakko nähdä, sillä Danny Boyle kuuluu lempiohjaajiini.



Ja kuuluu yhä! Taas jälleen kuvat, leikkaus ja ohjaus oli upeaa katseltavaa ja jaksoin vain ihmetellä, miten lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin yhden henkilön taistelusta halusta elää voidaan saada niin mielettömän jännittävää draamaa aikaiseksi. Kuitenkin paikkana kun on ahdas kivikolo ja pahiksena liikkumaton kivimurikka runnoutuneen kätesi päällä. Elokuvan lopussa itkin kuin lapsi, lähes hävetti ja vierustoveria huvitti. Elämänhalu, tuo repivä voima! Herkistymiseen saattoi olla tosin syynä myös A. Rahmanin mieletön musiikki, herra kun on yksi suosikkisäveltäjiäni.
Tunnustaudun soundtrack keräilijäksi. Tämäkin on pakko hankkia omaksi.



Muut elokuvat ovat olleet aikamoisia helposti pureskeltavia toimintapläjäyksiä, kuten The Rock (en ollut nähnyt vuosiin ja Sean Connorya katselee mielellään), Death Race (Jason Statham -tarvitseeko kertoa edes muuta?), Smokin´ aces (kumma kyllä, oli ihan menevää viihdettä, joka osasi naurattaakin. Osasyy elokuvan katsomiseen oli kyllä Tommy Flanagan). Katsoin myös Smokin´aces 2, joka taas oli ihan susipaska. Teki lähes fyysisesti pahaa, niin huono se oli. Keskityinkin leffan ajan enenmmän karkin syömiseen ja kissan kanssa leikkimiseen.

Näiden elokuvien päälle halusin myös jotain herkkää, kaunista ja hentoa, kuin usvainen, kasteinen hapekas ilma aivoille. Valintani oli Never Let Me Go, joka ollut jo katselulistalla jonkin aikaa. Keira Knightly oli taas kummittelemassa verkkokalvoillani, mutta minkäs teet sille, että mimmi osaa näytellä. Onneksi toinen naispääosan esittäjistä, suloinen Carey Mulligan, antoi minulle sen tarpeen nähdä elokuva ja pian.
Haluan myös pian Britteinsaarilla, maaseudulle metsiin kuljeksimaan kumppareissa ja villakankaisessa hameessa pipo syvällä silmissäni ja kiviä potkiskellen.


Tämä musiikki kertoo jo niin paljon... *ojentaa nenäliinaa*

Kiitos sinulle, joka joskus aloit kertoa tarinoita ja sinulle, joka alkoi kirjoittamaan niitä ylös. Kiitos myös hänelle, joka keksi kirjapainotekniikan ja sinulle, joka halusi kertoa tarinoita liikkuvan kuvan avulla. Voisin myös kiittää akatemiaa. Ja hyviä viulisteja.
Ja häntä, joka keksi Jaffa limonadin.

-Oola.

Kellot kohti kevättä

Katselimme tuossa hetki sitten Äiteen kanssa yhden viime aikoina minua suuresti piristäneen elokuvan:



EASY VIRTUE! Ah, let's misbehave! Olen nähnyt kyseisen elokuvan jo kolme kertaa parin kuukauden sisällä ja ah on se vain niin - nostaa leveän virneen kasvoille. Jessica Biel jota yleensä dissailen tekee mainion roolisuorituksen ja koko casting on kertakaikkiaan nappi. Soundtrack on aivan ylitse vuotavan ihastuttava ja puvustus ja ja...Hyvän mielen elokuva. Ja raivostuttavan hienoeleinen Butler tuo mieleeni aina työpaikkani sommelierin. Pitäiskin vinkata, että katsoisi leffan, mutta mies jonka lempielokuva (tai näin olen päätellyt) on Pulp Fiction voi olla varuillaan koska elokuvassa on kuitenkin 1% romantiikkaa plus englantilaista yläluokkaa 1930-luvulla. Mustaa huumoria senkin edestä.



Elokuvan jälkeen koko perhe päätti viedä koiran iltakuselle ja lähti savukkeelle ulos. Hyväntuulisuutta yllytti kaatosade. Koiran ilma! Jokatapauksessa huomasimme, että ovi meni lukkoon! :D Rakastan perhettäni juuri sen takia, että purskahdettiin kaikki vaan nauramaan. "Bwaha ha, gyaha ha ollaan pihalla sitten keskenämme bwahah..." Kellään ei avaimia ja "piilossa" ollut vara-avainkin roikkui sisällä oven takana, koska Isäpuoleni oli tarvinnut sitä aikaisemmin ja unohtanut viedä takaisin jemmaan. No ei muuta kuin pienin, eli minä, murtautumaan makkarin ikkunasta. Muutamaa hetkeä myöhemmin kuivateltiin koiraa koko poppoo taas sisällä ja naurettiin. Lapset ja nuoret jotka luette tätä: TUPAKOINTI VAARANTAA TERVEYTENNE!


Kameraan hyökännyt Viida agrees: Nou smouking!

Olen koko päivän peuhannut koiran kanssa. Harjauksen jälkeen koira näyttää siltä kuin olisi menossa kirkkoon ja minä näytän siltä kuin olisin käynyt manaajalla.

Katsoin juuri kuin puhelimeni ja tietokoneeni kello siirtyi kolmesta suoraan neljään. Ulkona sataa vettä ja ikkunasta tultii jokseenkin haalea ilma ja sulavan lumen tuoksu. How splendid!

Lazy saturday with great inspiring movie Easy virtue. i've seen it several times already and gotta love it everytime. Whole family just locked themselves outside few moments ago and I break in our house and got everyone inside again! :D It was hilarious and fun. Even our spare key was inside! I just noticed that my phones and computers watch went from 3 to 4am. So it is summer time again! Yay!

Lore

Tylsyyden multihuipentuma

Olen tottunut lauantait paiskomaan duunia. Valvoin leffoja katsellen aamuyöhön ja väsyttävät unet (särkevä käsi) päättyivät kun koira tuli repimään peiton pois. Sitten keitin kahvia josta tuli laihaa. Harmitti. Keitin uudet. Nyt on hyvää. Tässä koneella sitten taas päkitän, koska ulkona tulee vettä ja metsäreissu jäi väliin. Ajattelin jahka tässä heräilen niin vähän urheilla - käsitreeni jää tekemättä mutta minkäs teet.

Sen verran olen saanut aikaiseksi, että tyhjentänyt kameran 2G kortin ja puhelimen kuvat. Pitäisi vähän katsella, että mitäs sitä on tallessa ja jottain varmaan tulee tännekkin. Sitä unohtaa mitä kaikkea on "tehnyt". Kamera kuintekin kulkee mukana aika ajoin ja tulee otettua kuvia. Puhelimella vähän enemmän spontaaneja tilannekuvia joissa ei päätä ei häntää ja kuvan laatukin vielä jotain...aikamoista.




Eilen illalla upotin itseni punaviiniin (lasillinen) ja karkkiin (jäätävä säkki!) katsoen elokuvaa jonka kaikki ovat jo nähneet.
Up in the Air
Olin kovin yllättynyt elokuvasta, sillä trailereiden mukaan joita leffassa nähnyt olisin kuvitellut filkan olevan kevyt romanttinen komedia. How wrong! Kyllä se Clooney on charmantti mies, pakko sanoa. Viihdyttävä leffa oli, jotenkin samastuin Clooneyn hahmoon - en tiedä miksi. Odotin ihan erillaista loppua. Sellaista tyypillistä jenkki huttua joten sen enemmän spoilaamatta voin sanoa, että kerrankin oli vähän "eurooppalaisempi" loppuratkaisu.


Lisbeth, ette kai te naura?

Heh. Tänään ajattelin katsotuttaa Äiteella kasan leffoja mitä muhinut sopivaa seuraa/hetkeä. Sitä ennen varmaan kattelen itse loppuun Luftslottet Som Sprangdesin joka jäi kesken tuossa pari yötä sitten. Lukenut kirjat jo aikoja sitten ahmien joten leffat ei tarjoa mitään uutta. Paitsi että rakastan Noomi Rapacen Lisbethiä. Enemmän kyllä iii-ihhailen näyttelijättären ihanaa miestään Ola Rapacea joka näyttelee Wallander elokuvissa Stefan Lindmania. Joka on Skenestä!!


Wallander 2005 posse. kuva: täältä

Jotta kellekkään ei käy epäselväksi olen Wallander fani. Stieg Larssonini ahminut. Oikeastaan kaikki skandinavian alueelta tulleet dekkarit maistuu - viihdyttävää lukemista kun tulee töistä ja on aikaa kaatua hetkeksi sänkyyn tekemättä mitään. Kesälomalla Portugalissa kaverit nauroivat kun kannoin Wallandereita joka päivä uima-altaalle. Ja riippukeinuun. Ja aamiaispöytään. Ja grillikatokselle...

Suomessa on loistavia dekkareja joita ei filmata. Nyt tietysti Vares pääsee kahden leffansa jälkeen ruotsalaistyyppiseen sarjatuotantoon Turussa kuvattavan kuuden leffan myötä. Tietty myydään sitten ulkomaille yms. Mielestäni Antti Reini oli alusta asti ykkösvalinta Varekseksi. En kauheasti napeksi Vares filmatisoinneista jotka jo tehty. Mielummin luen kirjoja, jotka muutamaa lukuunottamatta lukenut kaikki. Solar films voisi vihdoin näyttää kyntensä. Jos niitä edes on?

Nyt iski nälkä. S'on mo.

I watched Up in the air last night. It was a lot diffenrent that I thought by trailer. Nice flick. Today watching swedish detective stories and stuff like that. Lazy Saturday!

Lore