"Kesä vasta edessä ja juhannukseenkin on vielä aikaa!"
Väärin! Hysteria iskee: Pian on jo syksy! Paniikki! On kesäjuttuja joita pitää toteuttaa (ui, syö irtojäätelöpallo, käy tivolissa/huvipuistossa, festaroi, piknik..), ihmisiä joita nähdä, öitä pitää valvoa vielä väkisin ja tuolla on ainakin tuhatkunta hyttystä, jotka vaativat vertani!
Kesälista-ahdistusta on podettu muuallakin, huomasin. En ole yksin!
Tiedän, että tässä on kesää ehditty elää, mutta silti tuntuu, ettei mitään ole vielä tullut tehtyä! Paraskin puhuja, minä kun vielä sanoin, ettei kesästä pitäisi ottaa tekemislistan kanssa säntäilyä tai paineita. Ei onneksi sellaista olekaan, tuntuu vain, että joka vuosi aika viuhuu ohi yhä nopeammin ja hetkessä eläminen unohtuu siinä säikähdyksen tilassa.
Vaikka onhan nukkuminenkin elämistä. Ja koneella istuminen.
Ja jalkapallon katsominen. Saksan häviölle itkeminen. Suruun viskilasillisen nauttiminen.
Ja yhtäkkiä muistankin valvoneeni juhannuksena aamuun kokon ääressä, herkullista sikaria nauttien. Lukeneeni kirjaa hiljaisessa aitassa, uinuen parhaat yöunet ikinä kymmenen asteen lämpötilaisessa lautahökkelissä, päälläni kaksi raskasta täkkiä, kaksi kissaa ja koira. Olen jopa syönyt kotimaisia mansikoita! Aimon määrän eri kaloja. Kolunut kirppareita tehden löytöjä. Saanut aurinkolasit vahvuuksilla ja niistä huumaantuneena käyttänyt niitä, vaikka olisi pilvistä. Ihaillut kukkasia Suomenlinnassa. Polttanut ihoni, vaikka lisäsin kertoimen 50 rasvaa olkapäilleni jatkuvasti. Lillunut liian kuumassa paljuvedessä iltaviileällä niin, että noustessani ylös lihakset olivat rentoudesta vellinä. Pelästynyt sohvalta löytynyttä isoksi muhinutta kuollutta punkkia niin, että meinasin muuttua yhtä harmaaksi kun kalmon rusinainen raato.
Kyllä se on sitä kesää itteään, vaikka meno ei mitään kreisikesää vielä olekaan.
Yllättävä suru-uutinen pistänyt vain kaiken kuin hitaammalle. Yhtäkkiä pää toimii puolella teholla entisestä, mikä on ikävän vähän. Perhe sen kuin pienenee, enää toisesta sukuhaarastani ei ole jäljellä kuin minä, Lore ja Isämme.
Onneksi ei kauaa enää, kun astun lentokoneeseen ja seikkailen X päiviä Saksassa.
Matkakuume onkin ollut hirmuinen. En malta odottaa. Matkaan lähdetään taas nollabudjetilla, enkä ole vieläkään hankkinut paluulippua kotiin. Mutta kumma kyllä, minua ei haittaa sitten ollenkaan! En tunne minkään sortin paniikkia! Tiedän vain, että parempi palata elokuun vaihteessa viimeistään kotimaahan, kun tulee vieraitakin ja rakkaan ystävän häät.
Yksinmatkustaminen ja tietynlainen suunnitelmattomuus toimii itselläni erinomaisesti, kun astun tien vietäväksi. Saa nähdä mitä kaikkea jännää tulekaan vastaan, kun täytyy olla rahattomuudessaan luova ja kekseliäs.
Päivät menevät aivan jossain muualla, kuin tietokoneen ääressä, joten kasa juhannuskuviakin odottaa vielä karsijaansa. Mutta onneksi on kesää jäljellä?
Summer goes so fast and I still feel that I´ve done nothing yet! Feels like May!
-Oola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti