Keskitalvea ja hitaita viikkoja.

En vietä Joulua, perinteisessä mielessä. Pakana kun olen ja perheeni on avioero/uusperheinen sekamelska, on perinteemme hieman epävirallisia ja vaihtelevia. Lapsena olimme vuorojouluin joko Isän tykö tai Äitillä; etelä vs pohjoinen asettelu, hiio-hoi! Pohjoisessa enemmän perinteitä; prikaatilla jouluateria, kuusen ryöstä (omalta maalta) ja joulupäivän överi-illallinen. Etelässä oikeastaan kokoonnuimme kaikki lapset saman katon alle, syömme ja pukeudumme röntösti suunnittelematta päiviä liikaa. Viime vuosina extrana on esiintynyt kissojen leikittämistä lahjanaruin, ihmettelyä siitä kun kuusen alakoristeet ovat kadonneet (löytyvät ehkä kevään aikana huonekalujen alta) ja muiden kokatessa ruokaa olen pitänyt koiraa kiireisenä ulkona. En ole jouluihminen, vaikka keskitalvenjuhla on mielestäni ennen ollut sangen ihana tuoden valoa juuri synkimpään vuodenaikaan. Parina viime vuonna aika on hurahtanut ohitse (syksy alkaa ja sitten onkin aatto), pyhät ahdistaneet ja olen halunut vain paeta peiton alle nukkumaan kevääseen asti.
Perinne kai sekin; talviunet.

Vaikka perinteinen jouluhäly ei inspaa pätkääkään niin silti tänä vuonna Turun kävelykadulla Stockmannin jouluikkuna kyllä pysäytti! Yleensä vilkaisen sen nopeasti ohi kulkiessani, mutta nyt olen käynyt useaan otteeseen liikuttumassa näkymästä. Alanko tulla vanhaksi kun pehmoiset satueläimet, etenkin hitaasti tanssivat sellaiset herkistävät minua? Musiikkikin on tänä vuonna kovin... unelmoiva?

Glitterihangen päällä huojuvia pingviinejä. Haluan samaa tavaraa, mitä heille on tarjottu! Plussaa kyljellään kehräävä lumikarhu, joka muistuttaa eleiltään vanhinta kattiani.

Sillalla pöllötkin ottavat osaa kekkereihin kettujen kanssa.


Lumihangen alla siilit eivät nukukkaan, vaan pitävät käsityöpajaa! Kuinka somaa!

"No time to sleep, ya´ll!" Tulkaa hei tekemään munkin kässäprokkikset loppuun...

Lapsille tarkoitettu jouluasetelma kyllä pitää sisällään myös kummia yksityiskohtia, jotka näin aikuisen mielestä vaikuttavat hämääviltä: onko tämä rotta tulossa säikyttämään tämän ilahtuneen yksilön, joka joraa pimeästä kotikolosta ulos astuttuaan kera Jazz-kätösten? Vai onko kyseessä jouluntaian sekoittama lemmekäs Auervaara?

"Show me those Jazzhands, baby!"

Käyn aina katsomassa Stockmannin joulukoristeet läpi siksi, että yleensä pyhien jälkeen ostan alennuksista muutaman koristeen tulevaisuuden varalle. Ei siksi, että joskus koristelisin kotiini kuusen, mutta useita koristeita kun voi käyttää hattuihin, koruihin yms asioihin. Kuitenkin, jos ikuna ison kuusen koristelisin se olisi täynnä metsäneläimiä, kärpässieniä ja muuta satumetsäistä, unenomaisen sammaleentuoksuista. Tai sitten oikein överikitchiä!

Shroom!

Tällä megapostauksella sievien kuvien kera oli myös syy:
Olen rittänyt etäyttää tätä blogista, mutta kun asia kuitenkin niin vahva osa omaa arkeani on, voisi sitä kai vihdoin tulla lääkekaapista ns. ulos ja ilmoittaa, että sairastan inhaa mielialasyöpää. Sellaiseksi tämän jo useamman vuoden syvemmälle vieneen vaivan koen. Sana masennus kun kuulostaa samalta kuin väsymys -niin ne usein tunnutaan ajattelevan, vaikka kyse on aivan jostain muusta. Syyt ovat monimutkaiset, pitkät, enkä ala erittelemään; vuosikaudet olen aina jaksanut nousta monien vaikeuksieni kautta voittoon hammasta purren, mutta paskaliemellä täytettty kuppi kaatui pari vuotta sitten kumoon totaalisesti, vaikka yritin itselleni viimeiseen asti väittää muuta. Onneksi rakastava lähipiirini huomasi, etten enää ollut aivan itseni. Tässä sitä on sitten taisteltu päivä päivältä... johonkin suuntaan. Yksinäinen ja hidas taistelu, kuten kaikki vaikeat sairaudet., mutta tässä se inha puoli, kun näkyvää vihollista ei ole. Tämä vuosi on ollut tuntuvin pohja, mutta kun se on tullut vastaan niin suunta on kai sitten joko edestakaisin heiluminen tai ylöspäin kapuaminen.


Onneksi valoakin on pimeässä. En tässä kuvaa kristikirkkoa, vaan isoa kuusta valoineen. Lumeton pimeys saa jotain kaunista.

Ei, en hae sääliä, enkä kaipaa "mene lenkille" kommentteja; olen ne jo kuullut vuosia sitten (esim livejournalissa kirjoitellessani) sanoessani, että piru kun ketuttaa. Yritin uskaltaa joskus ilmaista, että hitto kun pää/keho ei toimi kuten ennen, jolloin käskettiin vaan ottaa niskasta kiinni. Vaikeninkin vuodeksi, jolloin tila vaan paheni hiljalleen minun painaessa kahta kauheammin töitä, etten ehdi pysähtyä. Tiedän kyllä eron vaikeista ajoista, meillähän kaikilla on niitä ja siitä arjesta, kun viikkojen suurin saavutus on päästä suihkuun tai edes hereille.

Halusin kenties vain ilmaista tämän tätäkin kautta ulos, että mentaalisesti voin muistaa olevani pipi. Itse itselleni Itseäni kun SE on ollut vaikeinta. Elämäni vaikein asia on ollut myöntää, että myös Minä olen heikko ja että voin olla sitä. Yli pari vuotta ihanasta nuoresta elämästäni on mennyt kuin sumussa ja alan olla vain nii-in vihainen siitä! Tämän raivon kautta haluan löytää voiman rynniä kohti parantumistani.



First snow of the Autumn 2011. Joulukuun alussa onneksi maa muuttui valkoiseksi hetkeksi. Se ja kirkasvalolamppu olleet aikamoinen energiapaukku.

Ymmärrän hyvin, kun monelle lapset ovat voimavarana synkässä arjessa. Onneksi minulla on kotona kaksi pientä karvavauvaa, joita täytyy paijata, ruokkia ja pitää siistinä. Jaksaneet tuoda iloa ja naurua synkkiin päiviin.


My Mother bought this Xmas cat hat. Kitchy blingy thing, full of catnip.
Cat was not included.

Ja vaikka mähinöinkin, en koskaan onneksi ole lakannut nauramasta itselleni. Huomasin esimerkiksi tänään, että jatkuvien huonojen hiuspäivien takia minulle on kertynyt enemmän pipoja, kuin olen koskaan omistanutkaan! Helppo tapa peittää takkutukka ja uskaltaa ulos maailmaan.
Kyllä tämä tästä, prkl! Enkä asiaa täällä sen enempää pui.

Yeah, yeah I´m a Finn and depressed. Wadda ya know?! Winter is coming and shit.

-Oola.