Saaristo on Rakkaus.

Kuinka voikaan olla, että vaikka olen asunut Turussa lähemmäs 20 vuotta, en kuitenkaan ole päässyt käymään kunnolla saaristossa? Mielestäni lounaisristeilyt tai Ruotsinlaivalla kelluminen läpi saariston ei lueta alueeseen tutustumiseksi. Paikoista Kustavi ja Taivassalo ovat ainostaan tuttuja, pidemmälle en ole päässyt. Siksi en juurikaan vastustellut, kun minua pyydettiin mukaan mökille Iniöön.

Mielikuvia minulla oli valmiiksi saarista, jotka ovat pullollaan suomenruotsalaisten kesämökkejä. Tottahan toki paikan omistaja ja jokainen minua vastaan tullut puhui ruotsia, mutta samoin myös suomea. Kaksikielinen maa, joten kaksin aina kaunihimpaa! Mutta saarilla oli kaunista, mukavata. Mökillä oli niin hiljaista, etten saanut itseäni millään raahattua sisätiloihin. Istuin tattina ulkosalla möllöttämässä horisonttiin, virittämällä aistit äärimmilleen. Kuulemma kesälomien alkaessa paikka ei ole enää niin täydellisen seesteinen. Ei varmasti silti yllä kaupungin humuun.

"Hei sulla on peililasit, ootas!" Lautalla.









Ulapalla olikin vasta ihanaa! Tuuli tuiversi, suolainen vesi lenteli naamalle, kun istuin paatin nokassa kulkiessamme aaltoja vasten. Parempaa kuin vuoristorata, parhaimmillaan (paitsi ei päästä ylösalaisin, onneksi)! Bongailin merilintuja, hämmästelin Maarianhaminan läheisyyttä ja ihailin veden kirkkautta. Kalareissun saalis oli vihainen hauki, joka maistui myöhemmin hyvältä. Kaveri kun yritti karata kuupastaan kolmesti; iski luukun auki ja lähti joraamaan ympäri veneen pohjaa. Kun kuvaan olisi saanut lisättyä tulistunutta sadatusta...
Kalaretken jälkeen pääsin vielä hyvään saunaan, jonka jälkeen maisema sai toimia televisiona. Seurani kanssa tuijotimme kaikessa hiljaisuudessa sinistä yötaivasta ja hörpimme lasin viskiä. Nukuin yöni kuin lapsi.

Koin rakkautta ensi käväisyllä! Kuinka voikaan olla jokin maapläntti niin magneettisesti luokseen kutsuva, näin jälkeen päin ajatellen? Sopivan matkan päästä rakastamastani kaupungista, mutta mukavan eristyksissä ja rauhallinen. Sisälläni on asustanut kuitenkin se erakko, joka kaipaa pirttiä poissa kaupungin humusta; olen saanut ruokittua tätä otusta käymällä maalla Äitin luona tahi pohjoisessa korvessa Isäni luona. Äitini asuinpaikka on myös sopivan matkan päässä kaupungista, mutta silti bussiyhteyksien läheisyydessä. Juuri sellaista haluaisin. Ei niinkään, etteikö kaupunkiasuminen maistuisi, etenkin kun asun rauhallisella alueella keskustan tuntumassa (wanhassa talossa), mutta olen huomannut olevani betonin keskellä yksinäinen ja apaattinen. Aina maalle päästyäni pursuan energiaa, mieleni on tyyni ja valpas. Ehkä kyse on kotoa irtautumisesta; olisikohan se sitten siistiä, kun asuisi luonnon keskellä? Tiedän kyllä että pärjäisin maaseudullakin, pienessä kunnassa ja yhteisön keskellä. Henkilönä, jolla ei ole säästöjä, vakituista toimeentuloa, perhettä saatika varoja sijoittaa taloon/loma-asuntoon, taitaa nämä pulinat jäädä haaveiksi. Vuokralla asuntoja/pieniä taloja ei ole. Inhottavaa silti, että elämä menee haaveillessa arjesta, jota haluaisi elää. Pikkusiskonikin ilmaisi, että "alat tulla siihen ikään" kun huokailin unelmieni perään. Ehkä.
Tai sitten en jaksa enää vain haaveilla, vaan elää niitä haaveita todeksi.

Onneksi ikkunastani näkee puita, viereiset kadut ovat rauhaisat, eikä puistoihin ole matkaa. Jos vielä asuisin betonilähiössä, hajoisin atomeiksi! Maaseudulla kun olen lapsuuteni viettänyt, ei se lähde henkilöstä edes tylsällä lusikalla kaapiessa.
Kaupungit ok, kunhan saan asua taloissa, joissa on sielua.

Onneksi pääsen Iniöön vielä tänä kesänä takaisin.

Even I´ve lived in Turku almost 20y I never have expole archipelago next to us. Last week I went to fishing in Iniö, which is tiny community on couple of Islands including some villages. There really isn´t much there than summer houses and swedish speaking finns plus awesome nature with sea. We got one angry Pike, went to Sauna and spent whole evening just watching clouds and water, silently. I fell in love. I want to move in archipelago.

-Oola.