Työttömän arjesta.

Tässä on maattu työttömänä työnhakijana helmikuun lopusta asti. Muistan lapsena ajatelleeni, juurikin ison laman aikana, että eihän se nyt rankkaa olisi, kun on vapaata aikaa niin paljon käyttää, mihin kivaan sitä ikinä vaan keksii! Voi istua kirjastossa päivät läpeensä, käydä lenkillä koiran kanssa, nähdä kavereita, pelata tietokoneella... Lapsena kun jokapäiväinen koulu tuntui puuduttavalta ja kesälomat yhdisti samanmoiseen "pakkovapaaseen". Totuus kuitenkin on ollut täysin toinen, sen tiesin jo toki aikaisemmin. Asiaan ei tietenkään auta se fakta, että siinä samalla on masentunut, joten kaikki arjen askareet, byrokratian rattaat ja papereiden pyörittäminen, vie voimavaroja suunnattomasti niin, että menettää voimansa taistella itseään pystyyn. Onneksi tein sen huimaavan päätöksen -muutin toiseen kaupunkiin ja uusiin sossu/kela/työkkärikierteisiin, etten liikaa ehtinyt mähinöidä. Kummasti täällä Kallion kupeessa jaksaa kävellä näiden kolmen toimiston väliä, kun ovat lähekkäin ja varrella oli muutama houkutteleva kirpputorikin. Ja sosiaalista elämää, joka Turussa oli ehtinyt kuivua kokoon, kun masentunut, rahaton ja työtön ei ole kutsulistojen ensimmäinen, kun joku haluaa reipasta seuraa.

Tyhjät päivät eivät silti maistu makealta, kun niitä on ollut kuukausitolkulla peräkkäin. Vapaus maata sängyssä pitkään, ottaa päiväunia, istua koneen ääressä yms lorviminen menettää kauneutensa, kun sitä saa tehdä niin paljon kun sielu sietää. Vapauden tilalle on tullut nakertava syyllisyys ja itsensä ruoskiminen, pahalla tavalla. Kummasti on kaivannut työpäivää, jonka jälkeen viikonloppu tai vapaat hetket tuntuvat ansailtulta, hopeanhohtoisilta lahjoilta. Eikä rahaakaan ole ollut, kun rattaat pyörivät hankalasti, heittäen soraa myllyyn aina kun kokee eteneensä pisteeseen, että jotain tukia saattaisikin tulla. Ei ole nannaa tiedostaa laskupinoja, ulosottoon liukuvia mörköjä, jotka kasvavat hetkessä sellaisiksi, että saadut tuet livahtavat suuriin summiin, eikä lopulta jääkään rahaa käteen ruokaan ja itse elämiseen. Kesä meni lähes kotona itkeskellen -onneksi sain ystävän avulla lihani liikahtamaan Saksaan, jossa köyhä kukkaroni ei ollut este ihanalle stressivapaalle olemiselle. Go with the flow oli teema, joka tarttui takkiin matkalta ja sen jälkeen olenkin jaksanut tapella maailman kanssa aivan eri voimalla.

Työnhaku prosessina on muuttunut niiltä ajoilta, kun työpaikkaa aktiivisesti on tarvinnut hakea. En paukuta henkseleitä, vaikka minulla on kai saattanut olla onni, että olen ollut pitkäaikaisissa työpaikoissa, vaikkakin osa-aikaisissa, enkä ole tarvinnut näihin paikkoihin muuta kuin säkenöivän persoonallisuuteni ja CV-paperit. Nyt oma hakuprosessini tuntuu kumman vanhentuneelta ja oma olotilani fossiiliselta, vaikka olenkin alle kolmenkymmenen. Videohakua, hienosti taitettua CV:tä, brändäystä... Yläasteella ja lukiossa meille esiteltiin Opinnonohjaus tunnilla videota (1980-luvulta), jossa oli haastattelutilanne, joka meidän mieliimme naulattiin esimerkilliseksi. Istut nöyränä mutta ryhdissä, vaatteet siistin tavalliset, ojennat tarvitut paperit kiltisti, vastaat reippaan selkeästi kysymyksiin.
Tässäkin taas onni siinä, että tunnen ne nykyajan vermeet, sosiaalisen median ja muut työkalut menemättä solmuun niiden edessä, kuten itseäni vanhemmat työttömäksi yllättäen jäävät saattaisivat joutua. Töitä olen hakenut kuin vimmattu, uskonut itseeni ja persoonaani, mutta saanut aina vain meilejä (jopa paikkoihin joihin työkkäri on minua neuvonut hakemaan) että hakijoita satoja ja et päässyt edes haastatteluun. Se koski kovasti, kun luotin siihen omaan persoonaani. Aloin jättää hakukirjeiden silottelun, oikeastaan heitin koko homman lekkeriksi, niin alkoikin tulla mahdollisuuksia! Eli neuvona itselleni: älä yritä olla korrekti, siivo ja kohteliaan etäinen, vaan ole oma itsesi, vaikka tekstistä haisisi väsymys koko hakutouhuun, nenäkkyys ja huono huumori. En suosittele ketään tekemään näin, mutta itse olin jo yhdessä haastattelussa ja maanantaina menen samaan työpaikkaan toiselle kierrokselle.

Enkä kyllä nuolaise ennen kun tipahtaa.
Ihaninta on ollut ystävien ja kylänmiehien tuki, kun ilmaisin Facebookissa työhaastatteluun kutsusta ja siitä, kuinka jännittää. Vastauksena sain läjäpäin youtube-videoita:




Että kiitosta vain!

Loppukaneettina: Ennen vaaleja juurikin naamakirjassa pyöri syrjäytymisestä, masennuksesta ja kaiken tämän vaikeudesta teksti, josta tuli hämmennys, että miksi itse en ole kirjoittanut tätä! Noin 90% ainakin iski omakohtaisten kokemusteni kanssa yhteen. Suosittelen lukemaan, jos ette ole jo tekstiin tutustuneet.

Leuka rintaan ja roudasta rospuuttoon!

It is hard to be unemployed, depressed, alone and young. But now things are better and somehow more positive than they were this Spring. I had one interview for a job and another, for the same place, next monday. If I wont get that place, I have still managed to get in a interview situation which seams to be rare these days, imho.

-Oola.