Tuli katsottua: Love and other Drugs.

Sunnuntaina ei oikein voi katsoa mitään muuta, kuin hyviä dokumentteja, dokudraamoja, brittikomedioita, rehellisen aivotonta toimintaa tahi romanttisia komedioita. Helposti pureskeltavaa, kera helposti pureskeltavan ruuan! Viimeinen genre on kyllä viimeaikoina niin nähty -etenkin jenkkileffat ovat olleet tylsän samanlaisia ja ennalta-arvattavia. Love and Other Drugs elokuvan traileri antoi ymmärtää, että kyseessä on hieman erilainen, vaikkakin samanlainen (järkevä selitys, eikö?) draamakomedia. Rakkaustarina nyt on rakkaustarina, vaikka voissa paistaisi? Erilaisen siitä teki jo kättelyssä se, että 2000-luvulla kuvattiin elokuvaa 90-luvulta. Naureskelinkin, että onpas outoa nähdä ysärileffa, joka tehty viime vuonna! Kasarihan on se eksoottinen aihealue.


Ray Ban Original Wayfarer - Haluan nii-in sellaiset...

Lainaanpa tähän elokuvablogi-suosikkini Geek is the New Black kuvausta leffasta (laiska maanantai, sori!):
Jamie Randall (Jake Gyllenhaal) työskentelee lääke-edustajien kovassa maailmassa. Joka paikassa pitää puhua paskaa, lirkutella vastaanotto-henkilöstölle ja yrittää tuputtaa lääkkeitä lääkärien jo ennestään näytteitä pursuileviin kaappeihin. Jamien etuna on komea ulkomuoto ja taito kaataa nainen kuin nainen petiin.



Jamie törmää Tri Knightin (Hank Azaria) vastaanotolla Maggieen (Anne Hathaway) joka ei niin vain ihastukaan Jamien charmiin. Pariskunnan välille kehittyy erikoinen fuck buddy -suhde ja itsenäinen Maggie sulattaa Jamien sydämen. Maggie sairastaa Parkinsonin tautia joka tekee naisesta oman tiensä kulkijan ja sen ymmärtää hyvin, kukapa haluaisi olla kiviriippa lähimmäisilleen joten on helpompaa olla hankkimatta tärkeää ihmissuhdetta.

Pidin siitä, miten Jamien hahmo kehittyi elokuvan aikana ja kuinka hänen persoonansa mielenkiintoisesti avautui hetki hetkeltä Maggien sanoessa ääneen asioita, joita herra ehkä ei ollut itse ennen tajunnut. Samalla taas oli mielenkiintoista huomata Maggiessa paljon samaa, kuin useassa tutussani; vaikeus uskaltaa päästää lähelle toista, kokiessaan itsensä vahvempana yksin, kuin toisen riippana. Parkissonin tautia oli käsitelty kauniisti muun juonen ohessa muistuttaen, että tauti ei lopulta määritä sitä mitä olet. Itsellänikin on lähipiirissä nuoria, joilla on diagnosoitu hermostollisia/geneettisiä sairauksia. Maggien oirehtelu ja kommentit olivat kovin tuttuja...
Tietenkin, kuten draamakomediat, elokuva päättyi onnellisesti, kuten odottettavissa olikin. Harmikseni komediallinen ote päättyi lähes kokonaan puolessa välissä elokuvaa sen muuttuessa melkein kokonaan vakavaksi pureskeluksi päättyen herkkään lopetukseen. Myönnän, kaivoin nenäliinan esiin ja sitä tarvittiin! Kuitenkin elokuvan juoni kantoi, dialogi oli sopivan naljailevaa makuuni, sillä hahmoissa oli kivasti persoonaa. Sivuhahmot olivat uskottavia ja etenkin Jamien pikkuveljen Josh Josh Gad tuoma lämmin tohelointi oli ihan somaketta. Mukava sunnuntaileffa.


Ja olihan tätä herraa sangen mukava katsella... Oh my!

Jamie Randall: You have beautiful eyes.
Maggie Murdock: That's it? That's the best you got?
Jamie Randall: I'm serious. They're beautiful.
Maggie Murdock: Let's go.
Jamie Randall: Excuse me?
Maggie Murdock: You want to close right? You want to get laid?
Jamie Randall: Now?
Maggie Murdock: Oh right, right, right. I'm supposed to act like I don't know if it's right. So then you tell me that there is no right or wrong. It's just the moment. And then I tell you that I can't while actually signalling to you that I can, which you don't need because you're not really listening. Because this isn't about connection for you. This isn't even about sex for you. This is about finding an hour or two of relief from the pain of being you. And that's fine with me, see, because all I want is the exact same thing.

...Touché.

-Oola.