Olen sulkenut radion, enkä pidä televisiota päällä. Enhän kotonakaan koskaan katso töllötintä, joten miksi tekisin niin täälläkään? Koneeltakaan en jaksa vilkuilla mitään, vaan luen koko ajan; kolumneja netin uumenista, lehtiläjää ja Ilkka Remeksen jännäreitä, joita on vierashuoneen kirjahyllyssä sievässä rivissä. Mukaani nappasin pariksi päiväksi pari muutakin romaania ja tajusin yllättäen, että kaipaisin tällaista omaa olemista hiljaisuuden keskellä useammankin päivän.
En tarvitse muita.
Enkä halua muita.
En tahdo olla sosiaalinen -koirallekaan onneksi ei tarvitse puhua. Kaipaan toki heti kissojani, koska ovat rakkaita pieniä huumoripalloja, mutta tiedän heidän olevan ystäväni rakkaassa hoidossa aivan tyytyväisiä.
On suloisaa, kun perhe kokee minut vielä pikkutyttönä, vaikka olen lähempänä kolmeakymmentä. Muistaessaan pimeänpelkoni saapui Mummi tänne seurakseni kysymättä ja ilmoitti jäävänsä yöksi seurakseni. Päiväunien jälkeen hän kuitenkin tajusi, että olen nyt kirjoitus ja lukemisvimmassani niin tylsää seuraa, ettei hän jaksa jäädä tekemisen puutteen takia turvakseni. Sanoin hämmästyneenä, etten minä pelkää, vaan mielelläni nautin hiljaisesta isosta talosta. Tiedän, ettei talon ulkopuolella enää vaani Muumilaakson mörköjä, vaan kaikki möröt, joita tarvitsee pelätä, ovat minun itseni sisällä. Mummin lähtiessä minä painuin koiran kanssa metsään ja pimeän jo laskeuduttua palasin takaisin talolle, jonka keittiön pöydällä minulle oli jätetty suklaalevy. Paperille oli Mummin kauniilla hitaalla kaunolla kirjoitettu nimeni. Purskahdin liikuttuneena itkemään.
Voi Mummi-kulta!
Hieman iski vain huono omatunto, että olisiko pitänyt olla sosiaalisempi ihan vain hänenkin takiaan? Mutta inspis kun on inspis.
-Oola.
Voi ei miten ihana sun mummo on :')
VastaaPoista