Tämmönen päivä.

Mikä siinä on, että aina kun pitäisi ottaa valokuvia päättää kameran patterit ryhtyä kuolonkamppailuunsa? Kevät uudessa kaupunginosassa innostaa kuvaamaan valoja ja varjoja; nyt tosin olen saanut tyytyä mielikuva-kuvaamiseen. Muistiini on tallentunut vanhoja portteja, katuja tallaavia balleriinakenkiä, ilta-auringon varjoja, alkuyön hämyä ja polkupyöräni kaunis runko. Kaikenlaista.

Olen ylpeä itsestäni, sillä kone hurisee pyykkejä ja olen vieläpä saanut roskatkin vietyä ulos. Kahtena iltana kotiintulo on venynyt aamun tunneille, joten keho tuntuu aika väsyneeltä. On ollut työporukan kanssa kokoontumista ja TVO:n lopunajan festivaaleja. Turun Varsinais-Suomalaisen osuuskunnan kellaritila on legendaarinen bilemesta ja jää muistoihin kullatuin reunoin. Harmi, että legendatkaan eivät pysy elossa ikuisesti. Tarvitaan näyttävä lähtö, että syntyy se legenda, joka jää elämään.
Selitinpäs taas asian itse itselleni todella hyvin, eh?

Onkohan liian myöhäistä laittaa yrttejä ikkunalaudalle kasvamaan? Olisipas minullakin tällainen kokoelma ihania wanhoja teepurnukoita:

Kaunista, kaunista! Täytyypä pitää silmät auki tällaisien varalta. Tosin silmät on hyvä pitää muutenkin auki, ettei törmäile asioihin.

Viime sunnuntain seikkailustamme on saapunut käsiini lisää todistusaineistoa. Että rakastan enkeleitäni! Teette arjestani siedettävämmän tilan elää!


Once upon a time there were three very different kinda of little girls...

-Oola