Näin Matti myöhäisenä leffastahan on jo puhuttu muualla paljon, joten jätän juonen kuvailun taas muille (suosittelen kovasti esim. tätä tekstiketjua). Von Trier fanina osasin odottaa tiukkaa, kuin iholle pyrkivää käsivarallista kamerakuvaa, maalailevia maisemia ja uskomattomia roolisuorituksia enkä joutunut pettymään. Alun pauhaava musiikki, maalaukselliset hitaat kuvat ja kahden planeetan julma kohtaaminen nosti jo jokaisen ihokarvani pystyyn; melkein unohdin hengittää. Näytöksessä oli lisäkseni muutama muu; lopputekstien alkaessa kukaan ei pukahtanutkaan, saatika liikahtanut paikaltaan. Elokuvan tunnelma jäi vahvasti ylleni kuin musta raskas viltti.
Vieläkin, näin päivien jälkeen huomaan ajattelevani Melancholiaa paljon. Siskoni kertoi itkeneensä porakaivon verran kyyneliä katsoessaan pätkää, itse en vuodattanut epätavalliseen tapaan ainoattakaan. Tunsin kyllä paljon. Vahvin kaikista tunnetiloista oli ymmärrys -vahva magneettinen yhteys elokuvan molempiin päähahmoihin, sisaruksiin jotka heijastelevat melankolian eri tasoja maailmanlopun hiljalleen, mutta vaativasti lähestyessä. Kirstin Dunstin näyttelemä Justin yritti sopia muiden häneltä odottamaan rooliin, mutta masennuksensa ottaessa valtaa ei pystynyt pitämään naamiota yllään. Vanhempi sisarista, ihanan Charlotte Gainsbourgin esittämä Claire taas elää perhekeskeistä elämää, hoivaa haavoittuvaista, rikkinäistä siskoaan, mutta on tukalan paineen alla se, joka lopulta särkyy.
Mahtavaa scifidraamaa, jonka tarina toimii rajatussa, korotetun todellisuuden kerronnassa. Suosittelen jättämään epäilykset taka-alalle ja katsomaan elokuvan, vaikka ei kokisi ohjaajan pätkiä omakseen, ei pidä hitaista kuvista tai taide-elokuvista. Uskon, että helppojenkin elokuvien ystävät löytävät tästä paljon, kun uskaltavat vain jäädä istumaan ruudun eteen. Suosittelen hyviä kajareita, sillä äänimaailma on yksi mielyttävämmistä asioista koko teoksessa. Leffateatterissa tunnelma oli sangen sähköinen.
Helpottavaa, että joku pystyy kuvaamaan syvää masennusta näin kauniisti.
Itse sellaista sairastaessa.
I finally saw Lars von Triers Melancholia and I loved it, very much. Fresh, different kinda scifi flick.
-Oola.
itkin kauneudelle siinä kohtaa kun tekstit alkoi musan kanssa. olin niin vaikuttunut. mulla kulki koko ajan myös se ymmärrys.
VastaaPoistaSe kyl oli mieletöntä. Kuvat olivat kuin karkkia ja hörppäsivät mukaan. Heti näin viittauksia tunnetuihin mestarimaalauksiin. Huh, nyt sit tuli tippa kun mietin. -O
VastaaPoistaMusta, raskas viltti on loistava kuvaus. Melancholia nimenomaan jättää jälkeensä käsittämättömän verhon, jonka takaa ei pysty vähään aikaan näkemään mitään iloja. Tajuttoman osuva elokuva <3
VastaaPoistaUPEA elokuva..
VastaaPoista