Tähdellistä.

Enough said?

Ilta-aurinko paistaa raukeasti asuntooni, jossa Ystävättäreni lepää levitetyllä sohvalla tuhisevan kissan kanssa ja itse katselen auringon kultaamia ikkunankarmejani haaveillen jo parvelleni kapuamisesta. Kello on vasta kuusi illalla, sunnuntaina. Tapahtuma purettu, työt tehty. Tähtipäivät menivät -aina unohdan miltä tuntuu, kun on saanut projektin loppuun. Se tuntuu siltä, kuin olisi juossut maratonin samalla kantaen painoja käsissään ja nielaissut parven kolibreja vatsaani venkoilemaan. Reagoin fyysisesti vahvasti aina tunteisiin, olin sitten jännittynyt tai kovasti ihastunut. Kuitenkin nyt kun projekti on ohi, yllättäen olen hengetön, löysä ja kuiviin puristettu. Ja tyytyväinen.



Ihanaa kun koti on keltainen sisältä, lämmin ja sotkuinen! Ei silti tarvitse stressata. Koti siivoutuu myöhemmin, sillä jossain vaiheessa tämän väsyneen kehon sisältä löytyy taas kotiemäntä ja kevätsiivouksen kanssa intoileva tyllerö. Pöly laskeutuu ja katoaa, näin olkoon.

Olen ylpeä meistä: minusta ja ystävättärestäni. Olen myös lämpimästi ilahtunut tapaamisista vanhojen tuttujen kanssa, uusien siteiden solmimisesta, naureskelusta ja hymyistä. Viikonlopun aikana tuiskuava talvi vaihtui kevääseen, kirjaimellisesti ja henkisesti: yhden päivän tuprusi lunta ja toisen paistoi lämmittävä aurinko. Kiireisen stressin purkautuessa myös kohme alkoi haihtua ja tilalle astui lämpöä. Kutkuttava kevään tunne! Jos olisin kissa, häntäni olisi pörhöllä. Näen tähtiä, enkä käynyt edes planetaariossa.
Olisi kyllä pitänyt.



Kuvia myöhemmin. Nyt keskityn olemaan so freaking awesome!

-Oola.