Viikonloppuni.

Olen katsonut viimepäivinä paljon elokuva. Todella paljon! Iltapäivä elokuvanäytöksetkin ovat tulleet tutuiksi -huokeaa, teatterista poistuessaan on olo, että on vielä koko päivä aikaa vaikka mihin ja väkimäärä salissa on yleensä kovin pieni, joten hyvät paikat saa helposti!

Teatterissa kävin katsomassa Rare Exports: A Christmas Tale. ja 127 hours.
Rare Export lyhytfilmit tulivat tutuiksi internetin kautta jo 2000-luvun alkuvuosina ja voin sanoa olevani fani, joten innoistuin kovasti kuullessani, että idea on lähtenyt rullaamaan pidemmäksikin elokuvaksi. Ja itse pidin kyllä pätkästä. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä taideteos, mutta juuri sitä mitä osasinkin odottaa: viihdyttävä erilainen joulutarina mustalla huumorilla, hauskoilla oivalluksilla ja jylhän komeilla miespääosan esittäjillä. Jorma Tommila on saanut sydämeni sykkimään extrakierroksia jo Ukkonen lyhytelokuvasta. Mikä ääni miehellä!
127 hours oli pakko nähdä, sillä Danny Boyle kuuluu lempiohjaajiini.



Ja kuuluu yhä! Taas jälleen kuvat, leikkaus ja ohjaus oli upeaa katseltavaa ja jaksoin vain ihmetellä, miten lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin yhden henkilön taistelusta halusta elää voidaan saada niin mielettömän jännittävää draamaa aikaiseksi. Kuitenkin paikkana kun on ahdas kivikolo ja pahiksena liikkumaton kivimurikka runnoutuneen kätesi päällä. Elokuvan lopussa itkin kuin lapsi, lähes hävetti ja vierustoveria huvitti. Elämänhalu, tuo repivä voima! Herkistymiseen saattoi olla tosin syynä myös A. Rahmanin mieletön musiikki, herra kun on yksi suosikkisäveltäjiäni.
Tunnustaudun soundtrack keräilijäksi. Tämäkin on pakko hankkia omaksi.



Muut elokuvat ovat olleet aikamoisia helposti pureskeltavia toimintapläjäyksiä, kuten The Rock (en ollut nähnyt vuosiin ja Sean Connorya katselee mielellään), Death Race (Jason Statham -tarvitseeko kertoa edes muuta?), Smokin´ aces (kumma kyllä, oli ihan menevää viihdettä, joka osasi naurattaakin. Osasyy elokuvan katsomiseen oli kyllä Tommy Flanagan). Katsoin myös Smokin´aces 2, joka taas oli ihan susipaska. Teki lähes fyysisesti pahaa, niin huono se oli. Keskityinkin leffan ajan enenmmän karkin syömiseen ja kissan kanssa leikkimiseen.

Näiden elokuvien päälle halusin myös jotain herkkää, kaunista ja hentoa, kuin usvainen, kasteinen hapekas ilma aivoille. Valintani oli Never Let Me Go, joka ollut jo katselulistalla jonkin aikaa. Keira Knightly oli taas kummittelemassa verkkokalvoillani, mutta minkäs teet sille, että mimmi osaa näytellä. Onneksi toinen naispääosan esittäjistä, suloinen Carey Mulligan, antoi minulle sen tarpeen nähdä elokuva ja pian.
Haluan myös pian Britteinsaarilla, maaseudulle metsiin kuljeksimaan kumppareissa ja villakankaisessa hameessa pipo syvällä silmissäni ja kiviä potkiskellen.


Tämä musiikki kertoo jo niin paljon... *ojentaa nenäliinaa*

Kiitos sinulle, joka joskus aloit kertoa tarinoita ja sinulle, joka alkoi kirjoittamaan niitä ylös. Kiitos myös hänelle, joka keksi kirjapainotekniikan ja sinulle, joka halusi kertoa tarinoita liikkuvan kuvan avulla. Voisin myös kiittää akatemiaa. Ja hyviä viulisteja.
Ja häntä, joka keksi Jaffa limonadin.

-Oola.