Say it with words

Matkan jälkeen olen miettinyt paljon elämääni, sen laatua ja olemistani, tässä ja nyt. Minulla on ollut mahdollisuuksia lähteä, tehdä irtiotto, muuttaa totaalisesti suunta kaikessa, mutta yleensä silloin niin sanottu `toinen osapuoli´ on jänistänyt tai muuta tullut väliin. Olen aikuisena ollut kovasti seikkailun perään, tai peloton hyppäämään tuntemattomaan, oman mukavuusalueeni ulkopuolelle vaikka oikeasti pelottaisi niin, että vatsa menee solmuille. Nyt kumma kyllä, halu ja tahto vetää vaikka minne, mutta... Niin, mutta mitä?
Ei oikeastaan mitään, mutta silti vaikka mitä! Hah, onpas nurinkurista!



Rakas identtinen kaksoissiskoni Lore kävi armeijan. Samoin rakkain ystäväni Eka. Hän myös lähti yhtäkkiä täysin kohti tuntematonta, Uuteen seelantiin töihin vajaaksi kolmeksi vuodeksi. Kumma kyllä tapaamistemme välillä oli vuosi, mutta silti yhä on olo, että emme menettäneet mitään, sillä asuimme toistemme sydämissä. Sitä on tosi ystävyys! Pompin asiasta kukkaruukkuun ja kalafileeseen, mutta tarkoitukseni oli sanoa, että olo on etten kuitenkaan ole tehnyt oikein mitään rikkoakseni rajojani. Jos vähän syvemmin mietitään, rakastuin pähkähullusti ja olin valmis mihin vaan tämän miehen takia. Upea, ihana tunne. Vaikka nyt näenkin, että olinpas pähkähullu, olen silti ylpeä itsestäni. Kerrankin uskalsin olla ihan hupsu. Täysin ajattelematon! Täysin tunteitteni vietävänä! Se jos mikä vaatii rohkeutta! Järki romukoppaan, sydän käteen ja toimimaan kompassina!



Nyt on ollut olo, että kaikki ympärilläni liikkuu, saavat aikaan, tekevät, touhuavat ja tuntevat. Rakastavat, käyvät elämän siirtymäriittejä läpi ja suorittavat. Itse alan hyperventiloida, kun ajattelenkin, että eläisin yhteiskunnan asettamien vaateiden mukaan. Yritän koko ajan; myönnän, olen syyllinen ja syytän itseäni siitä aina, kun epäonnistun. Se on suurin ristini. Kun oppisin hyväksymään itsestäni sen, että en ole akateeminen suoriutuja, vaikkakin älykäs ja briljantti persoona (omakehu haisee, mutta pakko itsestäni on pitää, sillä ei muuten sinusta kukaan muukaan välitä), minun on löytävä oma reittini päästä elämässä omaksi kokemaani suuntaan. Taistelijasielu. Perkele, se tässä kytee ja leikkiä lykkää!

Kun palasin kotiin matkaltani, jossa koin eläväni, kaikki täällä tuntui taas niin raskaalta. Ei siksi, että arki olisi inhottavaa tai kotona ikävää, vaan miten lähelläni ihmiset suhtautuivat. Ikävää, kateus ja itsekkyys ovat ilkeitä vaivoja. Minusta tehtiin inhottava ja ilkeä, kun kerrankin uskalsin elää... siis anteeksi, lähteä yllättäen tuntemattomien matkaan piittaamatta muiden tunteista. (Tuntemattomia siis kommentin sanoneille, ei minulle)

Polveilee, tiedän. Pari päivää asiat ovat vain pyörineet päässä ja odottaneet, että keksin jotain millä ne kirjoittaa alas. En löytänyt oikeaa reittiä, joten päätin, että annan tulla miten sattuu.



Näihin ajatuksiin antoivat inspiraatiota Buttermilk Bisquitsin kirjoitus, joka alunperin sai kipunansa Stellarin tekstistä.

Live a little. This life is for you only one time. This is a main idea of my very weird text.